Artikkeli on yli 2 vuotta vanha

Emilia Kujalan kolumni: Käsityksemme siitä, miltä mielenterveyden ongelmat näyttävät, on ummehtunut

Julkinen keskustelu nuorten mielenterveydestä keskittyy pienen porukan ongelmiin. Piiloon jää joukko, jonka ongelmilta on liian helppoa ummistaa silmänsä, kirjoittaa Kujala. Kolumnin voi myös kuunnella.

psykoterapeutti Emilia Kujala
Emilia KujalaPsykoterapeutti ja sosiaalipsykologi
Emilia Kujala: Käsityksemme siitä, miltä mielenterveyden ongelmat näyttävät, on ummehtunut
Kuva: Yle Areena

Lasten ja nuorten mielenterveyttä koskevassa julkisessa keskustelussa korostuu kaksi suurta teemaa: mielenterveyspalveluiden riittämättömyys ja ulospäin näkyvä pahoinvointi.

Viime vuosiin on mahtunut järkyttäviä tapahtumia, jotka pakottavat kysymään, miten lapsilla ja nuorilla menee ja missä me aikuiset olemme epäonnistuneet. Jos näihin kysymyksiin halutaan aidosti vastaus, olisi syytä katsoa myös sinne, mistä ongelmia ei aina osata etsiä.

Kun lapsi syntyy, vanhemmille ja sukulaisille on yleensä ylpeyden aihe, jos hän sattuu olemaan niin sanotusti helppo. Vähän itkevä, tyytyväinen, sopeutuvainen ja mielellään hyväuninen. Myöhemmin niin kotona, varhaiskasvatuksessa kuin koulussakin pidetään korkeassa arvossa kiltteyttä, reippautta ja sitä, ettei tee turhaan numeroa itsestään. Miellyttävästä ja mukautuvasta käytöksestä palkitaan hyväksynnällä. Kun olet helppo, kelpaat.

Tuoreen kouluterveyskyselyn mukaan nuorista tytöistä kolmannes ja pojista noin kahdeksan prosenttia kärsii kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuneisuudesta. Itsensä yksinäiseksi tunsi 22–26 prosenttia tytöistä ja 10 prosenttia pojista. Uskallan väittää, että suuri osa heistä ei tee pahasta olostaan numeroa. Juuri tästä joukosta minä psykoterapeuttina kannan huolta.

Moni uupuu ja kärsii masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöistä, joista on tullut uusia kansansairauksia.

Hiljaiset kärsijät ovat niitä, joiden pahoinvointia emme usein yhteiskunnassa näe. Huolestunut katseemme osuu ongelmiin, jotka on helppo havaita. Eniten huomiota näyttävät saavan ne lapset ja nuoret, joiden paha olo näkyy ulospäin ja häiritsee kanssaihmisiä kotona, koulussa tai vapaa-ajalla.

Kilteistä ja reippaista lapsista kuoriutuu kunnollisia ja tunnollisia puurtajia. Työelämä imee heistä kaiken irti jo varhain. Aikamme on armoton. Moni uupuu ja kärsii masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöistä, joista on tullut uusia kansansairauksia. Mielenterveyden ongelmat ovat jo syrjäyttäneet tuki- ja liikuntaelinsairaudet sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden perusteena.

Masennus on yleisimpiä mielenterveyden ongelmia. Tavallisesti siihen liitetään toimintakyvyn lasku. Kaikkien kohdalla toimintakyky ei kuitenkaan kerro siitä, miten menee. Pärjäävän pinnan alle on toisinaan vaikea nähdä. Tämä pätee niin lapsiin, nuoriin kuin aikuisiinkin.

Psykoterapiavastaanotollani moni masennusdiagnoosin saanut kuvaa pahoinvointiaan esimerkiksi näin: “Mitä huonommin voin, sen kiireisempänä itseni pidän. Ryhtymisen sijaan minulle on vaikeinta pysähtyminen.”

Käsityksemme siitä, mitä masennus on ja miltä masentunut näyttää, on ummehtunut. Moni ei tunnista itseään masennukseen liitetyistä stereotypioista. Niin kutsutusta korkean toimintakyvyn masennuksesta kärsivien oireita ei usein tunnisteta ajoissa, niitä vähätellään tai sivuutetaan. Oletetaan, ettei ongelmaa ole, jos jaksaa pitää huolta henkilökohtaisesta hygieniasta, käydä koulussa tai töissä ja harrastaa.

Korkean toimintakyvyn masennus ei toistaiseksi ole virallinen diagnoosi. Siitä kärsivät kokevat usein, etteivät he ulkopuolisten silmin voi riittävän huonosti. Kun ei mahdu diagnostiseen muottiin, ongelmat ehtivät kehittyä aivan liian pitkälle.

On vaikeaa nostaa käsi pystyyn ja sanoa, ettei jaksa. Kun sen viimein rohkenee tehdä, olisi kohtuullista, että apua myös saisi – mielellään matalalla kynnyksellä.

Yksilökeskeisessä maailmassa itsenäisyys, itseohjautuvuus ja yksin pärjääminen ovat korkeassa arvossa. On vaikeaa nostaa käsi pystyyn ja sanoa, ettei jaksa. Kun sen viimein rohkenee tehdä, olisi kohtuullista, että apua myös saisi – mielellään matalalla kynnyksellä. En jaksa uskoa, että olisi olemassa liian varhaisen puuttumisen ongelmaa.

Lasten ja nuorten parissa työskenteleminen voi olla rankkaa, mutta myös hyvin palkitsevaa. Muutokset voivat olla yllättäviä ja nopeita, koska pulmat ja toimintatavat eivät ole vielä paikalleen piintyneitä. Jokaiseen kohtaamiseen mahtuu toivoa. Meidän aikuisten tehtävä on pitää sitä yllä silloinkin, kun valoa ei näy horisontissa. Sen sijaan tehtävämme ei ole kertoa, että olet liian terve terapiaan.

Kun seuraavan kerran kohtaat reippaan ja kiltin lapsen tai nuoren, pysähdy kuulostelemaan, miten hän oikeasti voi. Jos sinuun luotetaan, osoita olevasi luottamuksen arvoinen. Älä kyseenalaista, vähättele tai vertaa niihin, “joilla menee vielä huonommin”. Teidän kohtaamisenne voi nimittäin olla hetki, joka jättää jäljet loppuelämäksi niin hyvässä kuin pahassa.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja tietokirjailija, jonka kaakaomukissa luki lapsena “kiltti tyttö”.

Kolumnista voi keskustella 3.3. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme